Minussa on jotain vikaa. Jokin todella paha vika jossain. Missä, siitä en ole ihan täysin varma. Tai oikeastaan se on varmaan monessa eri paikassa. Päässäni ainakin. Siis yläpäässä. Joskus aiemmin en siihen kiinnittänyt huomiota samalla tavalla kuin nykyään. Joskus ajattelin typerästi että säästän itseäni avioliittoon. Ajan kuluessa muutin ajattelumalliani ja aloin ajatella että sitten vasta kun olen täysin varma itsestäni ja toisesta. Voiko sitä koskaan olla täysin varma, ainakaan toisesta? Itsestäni en ole varma vieläkään.

Onhan minulla ollut tilaisuuksia. Viimeksi viime viikonloppuna. Olin jo joskus vuosia sitten ollut kiinnostunut hänestä, mutta hän ei ollut kovinkaan innostunut saadessaan minulta huomiota. Sen jälkeen hän alkoi seurustella toisen kanssa. Nyt he ovat eronneet. Silloin aikoinaan kun hän ei isommin lämmennyt minun yrittäessäni saada häntä kiinnostumaan, olin monta viikkoa niin häpeissäni etten kehdannut käydä ollenkaan paikoissa joissa hän saattaisi liikkua. Viime viikonloppuna hän tuli itse juttelemaan minulle ja pyysi luokseen iltaa jatkamaan. Kuuntelimme musiikkia jne. Tuli aika käydä nukkumaan. Kyllä, me oikeasti nukuimme. Hän olisi halunnut enemmän ja minäkin olisin kyllä halunnut, mutta jotenkin vaan löin jarrut päälle. Hän vakuutti olevansa ihan onnellinen kun sai edes nukkua vieressäni. Mutta silti, aamulla tunsin taas sen saman häpeän tunteen. Tuntui kuin olisin tehnyt maailman suurimman synnin kieltäytymällä seksistä hänen kanssaan. Hän nukkui vielä kun lähdin. Jätin pöydälle viestin jossa pyysin anteeksi. Selittää en osannut. Sen jälkeen en ole isommin kotoa poistunut taas. Häpeän itseäni edelleen, ja tuntuu kuin olisin jotain tälle miehelle velkaa.

Tämä oli kuvaus vain yhdestä kerrasta, mutta minulle on käynyt noin ennenkin. Enää en edes kuvittele että löytäisin jonkun joka oikeasti voisi minua rakastaa elämänsä loppuun asti. En usko rakkauteen joten syynä ei ole se että haluan säästää itseäni kunnes olen rakastunut. En kai vaan osaa...tai siis en tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Seksihän on maailman luonnollisin asia, muutkin osaavat, muutkin sitä harrastavat, minua paljon nuoremmatkin. Miksi sitten minä pistän aina jarrut päälle? Miksi en voi vaan antaa palaa, miettimättä, arkailematta? Miksi tunnen olevani maailman huonoin ja viallisin ihminen? Olenko sitä oikeasti? Miksi en vaan osaa rentoutua ja olla niin kuin normaalit ihmiset? Miksen osaa olla normaali?

Tällaisia asioita tulen täällä pohtimaan. En voi luvata päivittäväni joka päivä, tai edes joka viikko. Mutta ainakin aina kun tapahtuu jotain. Tai kun pitäisi tapahtua muttei kuitenkaan tapahdu.