Kiitos teille kaikille yhteisesti kommenteista. On hyvä tietää etten ole ainoa ja että on olemassa ihmisiä joiden mielestä maltti on valttia näissä asioissa. Niin se on minustakin.

Kuitenkin, olen miettinyt monia asioita ja pyöritellyt päässäni kysymyksiä, sellaisia kuin: Kuinka kauan mies jaksaa odottaa? Siis jos nainen ei ole valmis seksiin tai ei vain tunne pystyvänsä vaikka luuleekin ensin olevansa valmis. Onko se silloin huijausta naisen puolelta? Ja onko se oikein jos toinen joutuu odottamaan vaikka haluaisi tehdä jotain ihan muuta? Kuinka nopeasti se karkottaa miehen jos nainen sanoo ettei ole valmis tai ettei pysty, osaamatta sanoa syytä siihen, eikä mitään aikaa jonka kuluttua saattaisi mahdollisesti olla valmis? Oman kokemukseni mukaan(sitä ei todellakaan ole paljon) mies sanoo ettei se haittaa, että ei ole mihinkään kiire ja että on ihanaa vain nukkua vierekkäin, mutta ei ota yhteyttä enää millään tavalla sen yön jälkeen. Toisaalta olen tavannut sellaisiakin miehiä(kuten eilen) jotka eivät ole heti patistamassa sänkyyn ja sanovat itse ensimmäisenä että eivät halua kiirehtiä, mutta eivät kuitenkaan ota enää yhteyttä, katoavat sanaa sanomatta, vaikka sanoisivat että haluavat nähdä ja kuulla vielä. En nyt tarkoita, etteivätkö naiset pystyisi samaan, puhun nyt vain miehistä siksi että naisista minulla ei ole edes tuollaisia kokemuksia. En tarkoita mitenkään yleistää.

Mietin myös että mitä mies ajattelee jos kuulee naisen olevan melkein 27-vuotias ja vielä neitsyt? Onko se oikeasti niin suuri synti ja häpeä kuin miltä se tuntuu sanoessani sen? En minä sitä toki jokaiselle vastaantulijalle ole kuuluttamassa, kerron sitten jos siihen jonkun kanssa tulee aihetta. Aina tuntuu että mies pitää minua jonain friikkinä, omituisena otuksena, tai jopa niin säälittävänä että voi voi tuo ei saa ketään, no onko se ihme kun on tuollainen pärstä jne. Myönnän että itsetuntoni on kaikkea muuta kuin kohdallaan.

Miten voisin olla varma siitä, mitä mies minusta ajattelee, halveksiiko, katsooko jotenkin kieroon, ajatteleeko että miksi pitikin tuota lähteä edes yrittämään? Miten voisi saada varmuuden ja sitä kautta edes jonkinlaisen mielenrauhan?

Minussa on jotain vikaa. Jokin todella paha vika jossain. Missä, siitä en ole ihan täysin varma. Tai oikeastaan se on varmaan monessa eri paikassa. Päässäni ainakin. Siis yläpäässä. Joskus aiemmin en siihen kiinnittänyt huomiota samalla tavalla kuin nykyään. Joskus ajattelin typerästi että säästän itseäni avioliittoon. Ajan kuluessa muutin ajattelumalliani ja aloin ajatella että sitten vasta kun olen täysin varma itsestäni ja toisesta. Voiko sitä koskaan olla täysin varma, ainakaan toisesta? Itsestäni en ole varma vieläkään.

Onhan minulla ollut tilaisuuksia. Viimeksi viime viikonloppuna. Olin jo joskus vuosia sitten ollut kiinnostunut hänestä, mutta hän ei ollut kovinkaan innostunut saadessaan minulta huomiota. Sen jälkeen hän alkoi seurustella toisen kanssa. Nyt he ovat eronneet. Silloin aikoinaan kun hän ei isommin lämmennyt minun yrittäessäni saada häntä kiinnostumaan, olin monta viikkoa niin häpeissäni etten kehdannut käydä ollenkaan paikoissa joissa hän saattaisi liikkua. Viime viikonloppuna hän tuli itse juttelemaan minulle ja pyysi luokseen iltaa jatkamaan. Kuuntelimme musiikkia jne. Tuli aika käydä nukkumaan. Kyllä, me oikeasti nukuimme. Hän olisi halunnut enemmän ja minäkin olisin kyllä halunnut, mutta jotenkin vaan löin jarrut päälle. Hän vakuutti olevansa ihan onnellinen kun sai edes nukkua vieressäni. Mutta silti, aamulla tunsin taas sen saman häpeän tunteen. Tuntui kuin olisin tehnyt maailman suurimman synnin kieltäytymällä seksistä hänen kanssaan. Hän nukkui vielä kun lähdin. Jätin pöydälle viestin jossa pyysin anteeksi. Selittää en osannut. Sen jälkeen en ole isommin kotoa poistunut taas. Häpeän itseäni edelleen, ja tuntuu kuin olisin jotain tälle miehelle velkaa.

Tämä oli kuvaus vain yhdestä kerrasta, mutta minulle on käynyt noin ennenkin. Enää en edes kuvittele että löytäisin jonkun joka oikeasti voisi minua rakastaa elämänsä loppuun asti. En usko rakkauteen joten syynä ei ole se että haluan säästää itseäni kunnes olen rakastunut. En kai vaan osaa...tai siis en tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Seksihän on maailman luonnollisin asia, muutkin osaavat, muutkin sitä harrastavat, minua paljon nuoremmatkin. Miksi sitten minä pistän aina jarrut päälle? Miksi en voi vaan antaa palaa, miettimättä, arkailematta? Miksi tunnen olevani maailman huonoin ja viallisin ihminen? Olenko sitä oikeasti? Miksi en vaan osaa rentoutua ja olla niin kuin normaalit ihmiset? Miksen osaa olla normaali?

Tällaisia asioita tulen täällä pohtimaan. En voi luvata päivittäväni joka päivä, tai edes joka viikko. Mutta ainakin aina kun tapahtuu jotain. Tai kun pitäisi tapahtua muttei kuitenkaan tapahdu.